teemana:
Rannikkovesien kunnostus ja hoito

Kuvassa Merenkurkun maankohoamisrannikkoa.

Vaalitaan yhdessä hienoja rannikkovesiämme

Rannikkovedet ovat ainutlaatuisia monimuotoisuuden kehtoja. Rannikkovesiksi lasketaan saaristoalueet, saarettomat avomeren rannikot, merenlahdet ja niistä hitaasti kehittyvät fladat ja kluuvijärvet sekä rannikon kosteikot. Näissä vesissä elää kasveja ja eläimiä, jotka ovat sopeutuneet erityisen vaativiin oloihin. Itämeren pitkää rannikkoa asuttaville suomalaisille rannikkovedet ovat osa mielen maisemaa. Ne antavat monelle myös elinkeinon.

Rannikkovesiemme luontotyypit ovat kiihtyvää vauhtia uhanalaistumassa. Luontotyyppien merkittävin uhka on ympäröiviltä maa-alueilta tuleva rehevöittävä kuormitus. Kuormitusta aiheuttavat pääasiassa maa- ja metsätalous, teollisuuden ja haja-asutuksen jätevedet sekä rakentaminen, Lisäksi monia rannikkovesiä vaivaa sisäinen kuormitus.

Rehevöitymisen kokonaisarvion mukaan Suomen rannikkovesialueet ja avomerialueet ovat heikossa tilassa. Huolestuttavin tilanne on Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Luonnon monimuotoisuutta uhkaavat rehevöitymisen ohella myös muun muassa huolimattomasti tehdyt ruoppaukset sekä vieraslajit.

Suunnitelmallista vesien hoitoa

Meren ja sisävesien tilan parantaminen on koko EU:n laajuinen tärkeä tavoite. Ympäristöhallinnon laatimaan merenhoitosuunnitelmaan ja alueellisiin vesienhoitosuunnitelmiin on koottu tietoa Suomen vesialueiden tilasta ja tilan parantamiskeinoista. Suunnitelmia täydentävissä toimenpideohjelmissa esitetään konkreettiset toimet, joiden avulla ongelmia ratkaistaan. Rannikkovesien luontotyypeistä erityisesti fladat ja kluuvit ja niihin laskevat purot kaipaavat kunnostamista.

Jokainen voi vaikuttaa lähivesistönsä tilaan. Tälle teemasivulle on koottu tietoa, joka auttaa ymmärtämään rannikkovesien merkityksen ja osallistumaan niiden tilan parantamiseen.

Tutustu myös:

Vesi.fi:
Vesistökunnostus (teemasivu)

Muualla verkossa:
Vesien- ja merensuojelu (ymparisto.fi)

Rannikkovesien tyypit ja niiden kehittyminen

Monimuotoiset rannikkovetemme jaetaan usein sisäsaaristoon, välisaaristoon ja ulkosaaristoon. Maantieteellisesti alueet jakautuvat Suomenlahteen, Ahvenanmereen, Saaristomereen, Selkämereen, Merenkurkkuun ja Perämereen. Useimmille rannikkovesille on ominaista veden mataluus ja heikko vaihtuvuus sekä vähäinen suolapitoisuus. Suojaisat rannikkoalueet ja sisäsaaristo tarjoavat eliöille erilaisen ympäristön kuin ulkosaaristo, jonka avoimia rantoja aallot pieksevät. Myös merenpohjan laatu vaikuttaa paljon siihen, millaiseksi rannikon eliöstö muokkautuu.

Viime jääkausi on jättänyt perinnöksi maankohoamisilmiön. Ilmiön seurauksena maa kohoaa merestä koko ajan pikkuhiljaa, millimetreistä jopa lähes senttimetriin vuodessa. Tämä on luonut rannikon luontotyypeille erityisiä piirteitä. Maankohoamisen synnyttämät fladat ja kluuvijärvet ovat maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia elinympäristöjä.

Kluuvijärven synty

Maan kohotessa merenlahdet kuroutuvat vaivihkaa irti merestä niin, että osa muuttuu lopulta järviksi. Tällaista merestä kuroutunutta järveä kutsutaan kluuvijärveksi. Rannikon matalat painanteet muuttuvat maan kohotessa puolestaan turvepohjaisiksi soiksi, ja niittyrannat kehittyvät pensaikoiksi ja lehtimetsiksi sekä edelleen havu- ja sekametsiksi.

Katso kuvasarja kluuvijärven syntyvaiheista.

Kuva: © Suomen vesistösäätiö

Rannikkovesien merkitys monimuotoisuudelle

Rantaveden leviä rehevöityneessä vedessä

Rannikkovedet ovat monimuotoisuuden keskittymiä. Lahtien ja poukamien rikkoma rantaviiva, ravinteikkaat jokisuistot sekä matalat ja vaihtelevat pohja-alueet tarjoavat eliölajeille runsaasti erilaisia elinympäristöjä. Erikoisimpia ovat maankohoamisen myötä syntyneet fladat ja kluuvit.

Rannikkovesille on ominaista vaihteleva, usein varsin runsas vesikasvillisuus, jonka suojissa viihtyvät niin sammakot kuin kalanpoikasetkin. Rannikkovedet ovatkin monen kalalajin tärkeitä kutu- ja poikasalueita. Myös lukuisat vesi- ja rantalinnut ja lepakot hyödyntävät monimuotoisia rannikkovesiä. Suomen rannikon kasvi- ja eläinlajisto on sopeutunut elämään Itämeren kaltaisessa nuoressa murtovesialtaassa, jossa suolainen merivesi ja makea vesi sekoittuvat vähäsuolaiseksi vedeksi.

Euroopan unionin tavoite on suojella lajeja ja luontotyyppejä, jotka ovat uhanalaisia tai joita on luontaisesti vähän. Rannikkovesien luontotyypeistä uhanalaisia ovat jokisuistot, rannikon laguunit, kapeat murtovesilahdet, laajat matalat lahdet, vedenalaiset hiekkasärkät ja riutat. Luontotyyppien uhanalaisuus johtuu muun muassa rehevöitymisestä, ruoppauksista ja muusta vesien ja rantojen käytöstä. Saaristomeren rannikon ja jokien ekologinen tila on valtakunnallisen arvion mukaan pääosin tyydyttävä tai välttävä. Sisäsaaristossa ja jokisuistoissa tila on välttävä tai huono.

Tutustu rannikkovesien lajistoon.

Lisää aiheesta:

Vesi.fi:n aineistopankki:

Muualla verkossa:

Saaristomeren rannikon pienvedet, hankkeen loppuraportti (Valonia)
Itameri.fi
Suomen meriympäristön tila (ymparisto.fi)

Rannikkovesien kunnostus

Rannikkovesien laajin ongelma on rehevöityminen. Rehevöityminen aiheuttaa sinileväkukintoja, rantojen liiallista ruovikoitumista ja veden samenemista. Muita rehevöitymisen merkkejä ovat rihmalevien lisääntyminen ja rakkohaurun taantuminen. Rehevöitymisen ohella rannikkovesien tilaa ja monimuotoisuutta heikentävät muun muassa vesiliikenne, vesi- ja rantarakentaminen, rantojen ja veneväylien ruoppaukset sekä vieraslajien leviäminen.

Rannikkovesien tilaa voidaan parantaa erilaisilla kunnostustoimilla. Kunnostamiseen ei kuitenkaan kannata ryhtyä suinpäin, vaan se on suunniteltava huolellisesti. Myös lupa-asiat on selvitettävä. Esimerkiksi luonnontilaiset, enintään kymmenen hehtaarin suuruiset fladat ja kluuvijärvet ovat vesilain mukaan erityisesti suojeltuja vesiluontotyyppejä, joiden kunnostus on suunniteltava tarkkaan. ELY-keskuksesta saa neuvoja suunnittelun tueksi.

Tutustu rannikkovesien kunnostusmenetelmiin.