Takaisin

Monivaiheinen kunnostus Littoistenjärvellä

• Vesistösankari Jouko Sarvala,
  Turun yliopisto

Jouko Sarvala on tutkinut useita kunnostustarpeessa olevia vesistöjä, tehnyt kansainvälistä yhteistyötä vesistöjen parissa ja ollut merkittävässä osassa mm. Pyhäjärven sekä Littoistenjärven hoidon kehittämisessä.

Mikä synnytti kipinän vesien kunnostamiseen?

Tähän vaikuttivat useatkin tekijät. Olimme tutkimusryhmäni kanssa selvittämässä Säkylän Pyhäjärven ekosysteemin toimintaa 1980-luvulla, kun mittausaineistot osoittivat, että järven kuormitus oli hiukan liian suuri ja johtaisi aikaa myöten haitalliseen rehevöitymiseen. Toin tämän myös julki. Vesiviranomaiset ja paikalliset toimijat ottivat rehevöitymisen torjunnan vakavasti, ja asiaa edistämään perustettiin vuonna 1995 Pyhäjärven suojelurahasto, joka yhä jatkaa tätä työtä. Pyhäjärven suojelurahastohan valittiin vuoden 2019 vesistökunnostajaksi.

Tullessani Turun yliopistoon vuonna 1982 löysin asuinpaikan Kaarinan Littoisista silloin kirkkaan Littoistenjärven lähistöltä, ja järvestä tuli heti yksi tutkimuskohteistani. Vuonna 1983 teimme ryhmäni kanssa perusteellisen katsauksen järven ekosysteemistä, joka oli vielä hyvässä kunnossa. Mutta jo parin vuoden kuluttua alkoivat ongelmat. Aluksi uposlehtinen vesirutto kehitti massaesiintymiä, jotka aiheuttivat happikatoa talvella ja haittasivat virkistyskäyttöä kesällä. 2000-luvulla uposkasviongelmat vaihtuivat jokakesäisiin sinileväkukintoihin, joiden takia järvi oli käyttökelvoton. Ongelmien ratkaisemiseksi käynnistyi järven intensiivinen ekologinen seuranta, jota on nyt jatkunut 37 vuotta. Osuuteni seurannan suunnittelussa ja ylläpitämisessä sekä tutkimustuloksiin pohjautuvan hoidon kehittämisessä on ollut keskeinen.

Kunnostustutkimukselle oli myös laajemmin kysyntää. Lounais-Suomessa oli jo 1980-luvulla lukuisia huonokuntoisiksi rehevöityneitä järviä, joiden tutkimusta minulta toivottiin usealta eri taholta. Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa vesiekosysteemien toimintaa koskeva perustutkimukseni suuntautui sellaisiin kohteisiin, jotka olivat kunnostuksen tarpeessa ja joista siksi tarvittiin tietoa. Tällä tavoin tutkimustietoa päästiin heti soveltamaan käytäntöön.

Mitä vesistötekoja olet tehnyt?

Suurimman osan töistäni olen tehnyt erikokoisissa ryhmissä. Tärkein tehtäväni on ollut tuottaa uutta tietoa vesiekosysteemien rakenteesta ja toiminnasta, ja ekosysteemitutkimusta ei voi tehdä yksin, se on aina pakosta ryhmätyötä. Varhaisin iso työ oli Suomen ensimmäinen vesiekosysteemin toiminnan kuvaus Lammin Pääjärvellä. Seuraavaksi kokosin vastaavanlaisen katsauksen Suomenlahden rannikkovesien ekosysteemistä Tvärminnen edustalla. Nämä työt olivat puhtaasti perustutkimusta.

Turun yliopistoon muuton jälkeen tutkimuksiin tuli vahva sovellusnäkökulma. Ensin pääkohteeksi tuli Säkylän Pyhäjärvi, jossa aluksi selvitimme poikkeuksellisen kalaisuuden perusteita, ja niiden osana muikun kannanvaihtelun syitä; myöhemmin tutkittiin rehevöitymistä ja sen torjuntaa, jossa myös ilmastonmuutos tuli mukaan. Pyhäjärven rinnalla rehevöitymistutkimuksissa oli joukko pienempiä lounaissuomalaisia järviä (Littoistenjärvi, Rymättylän pikkujärvet ja Köyliönjärvi).

Pyhäjärvi-tutkimusten ansiosta päädyin myös Itä-Afrikkaan, Tanganjikan kalataloustutkimukseen, jossa osuudekseni tuli koko ekosysteemin rakenteen yhteenveto sekä kalastusbiologiset erityistarkastelut, joita jatkan yhä yhteistyössä paikallisten ja kansainvälisten tutkijoiden kanssa. Tanganjika-tutkimukset ovat kansainvälisesti tunnetuimpia julkaisujani. Kolmella Tanganjika-järvellä järjestetyllä kurssilla veimme myös suomalaisia opiskelijoita tutustumaan trooppiseen limnologiaan. 2010-luvulla pääsin mukaan Kiina-yhteistyöhön, jossa vertaillaan Kiinan ja Suomen rehevöityneitä järviä ja niiden kunnostusta. Tutkimustuloksiani olen esittänyt noin 260 tieteellisessä tai yleistajuisessa julkaisussa (vajaa puolet suomenkielisiä) ja lähes sadassa kongressiesitelmässä tai -posterissa.

Mikä on mielestäsi merkittävin vesistötekosi?

Ehkä tärkein – ja ainakin eniten julkista huomiota saanut – vesistötekoni on Littoistenjärven palauttaminen myrkyllisten sinileväkukintojen vallitsemasta sameasta vellistä takaisin käyttökelpoiseksi vesistöksi. Edellä jo kuvasin, miten Littoistenjärvi-tutkimus sai alkunsa. Otin tehtäväkseni seurannan suunnittelun, ja tein muutaman vuoden välein tutkimustiedosta katsauksia sekä niiden pohjalta ehdotuksia järven kunnostamiseksi. Vuosien varrella järven ongelmat vaihtuivat, ja hoitoa piti vastaavasti kehittää. Kaikkia mahdollisia keinoja yritettiin, mutta silti järven tila 2010-luvulla vain heikkeni. Tässä tilanteessa järven omistajat päättivät ehdotukseni mukaisesti ottaa käyttöön viimeisenä keinona fosforin kemiallisen saostuksen. Littoistenjärvi käsiteltiin alumiinikloridilla toukokuussa 2017.

Järvi kirkastui alle vuorokaudessa, ja oli muutaman viikon luonnottomankin kirkas (vaakanäkyvyys 30 m). Kahdessa kuukaudessa näkösyvyys vakiintui 2 – 2,5 metrin tasolle. Vakaa, kirkasvetinen tila kesti yli kaksi vuotta juhannukseen 2019 saakka, jolloin järveen ilmaantui jonkin verran sinilevää, ja näkösyvyys pieneni noin metriin. Tarvitsemansa fosforin levät saivat ilmeisesti talven aikana irronneista ja osittain kuolevista vesiruton versoista – pohjaan alumiinilla sidottu fosfori on siellä yhä tiukasti. Veden kokonaisfosforipitoisuus nousi noin 30 µg/l:aan, kun kesinä 2017–2018 taso oli 20–25 µg/l (ennen käsittelyä fosforitaso oli loppukesällä noin 120 µg/l). Vasta tulevat vuodet näyttävät, miten pitkään Littoistenjärven kemiallisen kunnostuksen suotuisat vaikutukset kestävät, mutta tähän saakka kunnostus on toiminut ennakoidusti ja on ollut menestys. Suurin epävarmuustekijä jatkossakin on vesiruton käyttäytyminen.

Terveiset muille vesistökunnostajille

Järvikunnostusten onnistumisen edellytys on hyvä tietopohja. Kunnostuksen kohteena oleva systeemi on tunnettava hyvin, jotta menetelmät voidaan räätälöidä oikein. On myös muistettava, että tarvitaan pitkäjänteistä työtä. Kunnostuksen pitkäkestoinen jälkiseuranta on tärkeää. Pysyviä muutoksia ei saada aikaan hetkessä, ne voivat vaatia vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Ongelmat ovat yleensä syntyneet pitkän ajan, vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen aikana, ja on ehkä liiallista optimismia odottaa niiden korjaantuvan vuodessa tai parissa. Kertakäsittely harvoin riittää. Esimerkiksi kalojen poistoa on jatkettava pitkään. Seurantatuloksia tarkasteltaessa on myös syytä muistaa, että vuosien välinen luontainen vaihtelu voi olla varsin laajaa. Johtopäätöksiä voidaan siksi tehdä vasta usean vuoden mittaisista havaintosarjoista.

Yhteistyö kaikkien osallisten kesken on tärkeää, samoin avoin ja tehokas tiedottaminen.