Tulvariskilainsäädäntö

Tulvariskien hallintaa ohjaava lainsäädäntö koskee sekä vesistö- ja merivesitulvia että taajamien hulevesitulvia. Tavoitteena on vähentää tulvariskejä ja -haittoja sekä parantaa varautumista tulviin.

Laki tulvariskien hallinnasta (620/2010) ja sitä täydentävä valtioneuvoston asetus (659/2010) tulivat voimaan vuonna 2010. Lain avulla Suomen tulvariskilainsäädäntö saatettiin yhdenmukaiseksi EU:n tulvalainsäädännön eli EU:n tulvadirektiivin kanssa.

Tulvadirektiivi (direktiivi tulvariskien arvioinnista ja hallinnasta, 2007/60/EY) säädettiin vuonna 2007. Sen pontimena olivat Eurooppaa vaivanneet tulvat ja niistä syntyneet suuret vahingot. Tulvadirektiivi velvoittaa jäsenvaltiot arvioimaan tulvariskinsä ja määrittämään merkittävien tulvariskien alueet sekä laatimaan näille alueille tulvakartat ja tulvariskien hallintasuunnitelmat.

Lainsäädäntö ohjaa tulvariskien hallintaa

Suomen tulvariskilain tarkoitus on vähentää tulvariskejä, ehkäistä ja lieventää tulvista aiheutuvia vahingollisia seurauksia sekä edistää varautumista tulviin. Lain tarkoituksena on myös sovittaa yhteen tulvariskien hallinta ja vesistöalueen muu hoito niin, että otetaan huomioon vesivarojen kestävä käyttö ja suojelutarpeet.

Tulvariskilaki määrittää ne toimet, joilla tulvariskejä hallitaan. Hallinta perustuu merkittävien tulvariskialueiden tunnistamiseen ja kartoittamiseen, minkä jälkeen näille alueille tehdään hallintasuunnitelmat. Laki myös määrittää eri viranomaisten tehtävät ja yhteistyömuodot tulvariskien hallinnassa.

Tulvariskiasetus sisältää tarkempia säädöksiä tulvariskien hallinnasta. Asetuksessa säädetään muun muassa siitä, millaisia tulvakarttoja pitää laatia merkittäville tulvariskialueille.

Tulvariskilain mukainen ensimmäinen tulvariskien hallinnan suunnittelukierros ajoittui vuosille 2010–2015, ja sen yhteydessä nimettiin ensi kertaa Suomen merkittävät tulvariskialueet. Tuorein päätös tulvariskialueista on vuodelta 2018.