Pienvesien kunnostus

Pienvedet ovat kiehtovia ja niitä on paljon: lähteitä, puroja, noroja, lampia… Ne ovat myös tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle. Pienvesien kunnostustarve on suuri, sillä vain harva on enää luonnontilassa.

Pienvesiin luetaan koko joukko vesiä, joiden pinta-ala, uoma tai valuma-alue on huomattavan pieni. Tällaisia vesiä ovat lammet, purot, norot ja lähteet sekä rannikolla esiintyvät fladat ja kluuvit.

Pienvesiä on vuosikymmenten saatossa usein ylenkatsottu. Niitä on muokattu tai hävitetty, taikka ne ovat huomaamatta jääneet rakentamisen, maanviljelyn tai metsätalouden jalkoihin. Enää muutama prosentti pienvesistä on luonnontilassa. Monet purot ovat menettäneet alkuperäisen puroluonteensa ja usein myös kala- ja rapukantansa.

Pienvedet ovat arvokas osa Suomen vesiluontoa

Pienvesien arvo on nyttemmin tiedostettu. Ymmärretään, että pienvesillä on huomattava ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen merkitys samoin kuin maisema-arvo. Pienvedet ovat osa veden kertokulkua, ja ne kytkevät eri elinympäristöt ja niiden ravintoverkot toisiinsa. Ne tarjoavat elinympäristön lukuisille kasvi- ja eläinlajeille, joista moni on nykyisin uhanalainen.

Purot toimivat kalojen ja muiden vesieliöiden kulku- ja nousureitteinä sekä lisääntymispaikkoina. Jos on onnekas, voi löytää purosta vaikkapa uhanalaisen jokihelmisimpukan, taimenen tai ravun.

Rannikon fladat ja kluuvit ovat erityisen tärkeitä lisääntymisalueita kevätkutuisille kalalajeille, kuten hauelle ja ahvenelle. Niissä elää myös monimuotoinen vesikasvi- ja hyönteislajisto.

Ympäri vuoden sulana pysyvissä lähteissä elää hyönteislajeja, joita ei tavata missään muualla. Lähteet ja muut pienvedet muovaavat myös ympäristönsä pienilmastoa ja luovat suotuisat olot monille vaatelialle lajeille.

Lainsäädäntö ja ohjeet tukevat pienvesien säilymistä

Vesilaki suojaa osaa pienvesistä. Yli kymmenen hehtaarin kokoiset fladat ja kluuvit sekä luonnontilaiset lähteet ja pienet lammet luetaan erityisesti suojeltuihin vesiluontotyyppeihin, joiden luonnontilan vaarantaminen on kielletty. Vesilain mukaan on myös kiellettyä muuttaa muualla kuin Lapin läänissä sijaitsevaa luonnontilaista norouomaa, ojaa tai muuta vesistöä pienempää uomaa siten, että sen luonnontila vaarantuu. Metsälaki velvoittaa käsittelemään luonnontilaisten ja niiden kaltaisten purojen ja norojen lähiympäristöä niin, että uomien ominaispiirteet säilyvät.

Vesilaki ohjaa myös ojitusta ja perkauksia, ja maatalouden peruskuivatusta koskevat ohjeet on uudistettu edistämään muun muassa luonnonmukaisia kuivatusuomia. Kaupungeissakin on herännyt kiinnostus purojen ja muiden pienvesien suojeluun ja kunnostamiseen.

Pienvesille on myös laadittu oma kansallinen strategia. Sen tavoite on säilyttää jäljellä olevat luonnontilaiset pienvedet ja kunnostaa arvokkaat muutetut pienvedet. Ympäristöministeriön Helmi-elinympäristöohjelma edistää ja tukee pienvesien kunnostusta.

Fladat ja kluuvit muuttuvat maan kohotessa

Maankohoamisen seurauksena syntyvät matalat ja sulkeutuneet merenlahdet – fladat ja kluuvit – ovat yleisimpiä Merenkurkun ja Perämeren matalilla rannikoilla, mutta niitä esiintyy myös Suomenlahden ja Saaristomeren alueilla. Fladat ja kluuvit muuttuvat yhä matalammiksi ja sulkeutuneemmiksi sitä mukaa kuin maa kohoaa, jolloin myös niiden eliöyhteisöt muuttuvat vähitellen.

Fladojen ja kluuvien luonnontilaa on monin paikoin muutettu ruoppaamalla, jotta uimarannat ja veneily-yhteydet mereen säilyvät. Kalatalouden kannalta on hyödyllistä pitää kulkuyhteys mereen sen verran auki, että kalat pystyvät liikkumaan. Voimakasta ruoppausta pitää kuitenkin välttää, koska se tuhoaa eliöyhteisöjä ja altistaa nämä lämpimät ja suojaisat pienvedet kylmälle merivedelle ja aallokolle.

Lähteet ovat erityisen herkkiä elinympäristöjä

Lähde avautuu paikkaan, jossa pohjaveden pinta leikkaa maanpinnan tai on hyvin lähellä maanpintaa. Tunnetuin lähdetyyppi on selvärajainen avolähde, mutta pohjavesi voi purkautua myös useiden pienten altaiden ja norojen muodostamaan lähteikkökokonaisuuteen – tai tihkua maanpinnalle ilman selvää purkautumisaukkoa. Jälkimmäistä kutsutaan tihkupinnaksi tai tihkupintalähteeksi.

Koska lähteet ovat riippuvaisia pohjavedestä, ne ovat herkkiä pohjaveden pinnan muutoksille. Jos lähteen ympäristöä ojitetaan tai siellä kaivetaan maata, pohjaveden pinta saattaa laskea ja lähde voi ehtyä. Jo raskaiden metsäkoneiden jättämät ajourat voivat muuttaa lähteen vedenkorkeutta ja luonnontilaa.

Lähteen kunnostamisessa nostetaan pohjaveden pintaa

Lähdettä kunnostettaessa tärkein tehtävä on usein nostaa pohjaveden pinta sille tasolle, jossa se oli ennen kuin lähteen ympäristöä on kuivattu tai muuten myllerretty. Toinen tavoite on poistaa lähteestä sen luonnontilaa heikentävät rakenteet.

Lähteiden kunnostusmenetelmiä ovat:

lähteestä purkautuvan veden ohjaaminen alkuperäiseen lähdenoroon tai -puroon,
ojitetun laskunoron tai -puron pohjan nostaminen,
lähteen välittömässä läheisyydessä olevien metsäojien täyttäminen,
yläpuolisten ojavesien ohjaaminen lähteen ohitse,
tarpeettomaksi käyneiden rakenteiden poistaminen lähteestä,
hakkuutähteiden poistaminen lähteestä,
lähteen läheisyydessä olevien ajourien painaumien täyttäminen,
varjostuksen lisääminen.

Lähde pitää kunnostaa varoen

Lähteen kunnostaminen pitää tehdä erityisen varoen. Jos muutoksesta on kulunut paljon aikaa, lähteen eliöyhteisö on jo saattanut sopeutua uusiin oloihin. Esimerkiksi sammalpeite on voinut elpyä niin, että lähde on saanut takaisin alkuperäisen luonteensa. Vedenpinnan äkillinen nousu tai muu nopea ja voimakas muutos voi silloin vaikuttaa haitallisesti lähteen lajistoon.

Jotta virheiltä vältytään, pitää lähteen kunnostaminen suunnitella huolellisesti. Ennen kunnostamista on selvitettävä ja arvioitava lähteen nykytila ja heikentymisen syyt sekä tutkittava perusteellisesti lähteen eliölajisto.

Jos suunnittelet yksityismailla olevan lähteen kunnostamista, ota yhteys Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen (ELY) tai Suomen metsäkeskukseen.

Norot ja latvapurot kunnostetaan monimuotoisiksi

Norot ja latvapurot saavat alkunsa lähteistä tai soista, tunturialueilla myös sulamisvesistä. Näillä pienillä virtavesillä on kokoaan suurempi merkitys vesistöille. Hyvinvoivat norot ja latvapurot pitävät yllä alapuolisen vesistön hyvää tilaa; ne pysäyttävät kiintoaineen ja ravinteiden kulkeutumisen jokiin ja järviin. Ne myös tasaavat vesistön virtaamia.

Norojen ja latvapurojen kunnostuksen tavoite on palauttaa uoman rakenteellinen monimuotoisuus: tehdä uomasta jälleen polveileva ja vaihteleva. Uomaan voidaan lisätä esimerkiksi kiviä, soraa ja puunkappaleita, kuten puusuisteita, risuja ja kantoja. Suoristettu uoma voidaan osin muotoilla uudestaan.

Kunnostettu noro tai latvapuro kuhisee elämää

Kunnostettu noro tai latvapuro on syvyydeltään ja leveydeltään vaihteleva. Vesi solahtaa välillä kivien lomitse, loivemmissa kohdissa uoma kääntyy mutkalle. Kivien pinnalle kiinnittyvät sammalet tarjoavat elinympäristöjä pohjaeläimistölle. Puiset risut ja kannot luovat eliöstölle suojapaikkoja sekä pitävät pohjan puhtaana. Lohikalat laskevat syksyisin mätinsä sorapedeille. Virtausnopeuden vaihtelu pidättää veden mukana kulkeutuvaa ainesta ja pitää veden hapekkaana.

Kasveille ja eläimille on tarjolla paljon erilaisia elinpaikkoja, mikä edistää lajiston monimuotoisuutta. Lajiston pitää kuitenkin sopeutua myös ajoittaiseen kuivuuteen, sillä norot saattavat olla osan vuodesta kuivia. Monimuotoista kalastoa ei kunnostuksella kannata siis tavoitella.

Lisää tietoa aiheesta:

Vesi.fi:

Vesistökunnostus (teemasivu)
Vesistökunnostusverkosto (teemasivu)

Vesi.fi:n aineistopankki:

Muualla verkossa: