Takaisin

Tutustu rannikkovesien lajistoon

Rannikkovedet tarjoavat eläimille ja kasveille mahdollisuuksien maailman. Siellä, missä maa ja meri kohtaavat, riittää erilaisia elinpaikkoja ja ravintolähteitä. Katso, millaisia eliöitä elää rannikon vesissä ja vesien äärellä.

Rannikkovesien eliömaailma on runsas ja monimuotoinen. Eläimistä jotkut viettävät kaiken aikansa vedessä, toiset vain piipahtavat nappaamassa sieltä ruokaa. Monet kasvit ovat kahden elementin valtiaita: tyvi veden peitossa, verso yläilmoissa. Rannikon ravintoverkko ulottuu vedessä keijuvasta kasviplanktonista kaloja ja sammakoita saalistaviin lintuihin. Väliin mahtuu monenlaista elämää ja elintapoja.

Kasvillisuus

Rannikkovesissä kasvaa paljon erilaisia vesikasveja, jotka yhdessä muodostavat vedenalaisen viidakon. Vesikasveilla on iso merkitys niin veden laadulle kuin vesieliöillekin. Uposkasvit menestyvät vain jos vesi on tarpeeksi kirkasta. Kirkkaassa vedessä auringonvalo tunkeutuu syvälle ja mahdollistaa kasvien tehokkaan yhteyttämisen. Kasvit pitävät osaltaan huolen veden kirkkaudesta: ne sitovat juurillaan pohjan löyhää sedimenttiä, joka muuten lähtisi herkästi liikkeelle ja samentaisi vettä.

Kalat hakevat kasvillisuudesta suojaa. Osa kalalajeista, esimerkiksi ahven, laskee kutunsa suoraan kasveille. Monipuolinen kasvillisuus tarjoaa elinympäristöjä myös pienille selkärankaisille ja selkärangattomille eläimille, kuten sammakoille ja hyönteistoukille. Rannan puut ja pensaat varjostavat vettä ja suojaavat vesieliötä auringon paahteelta.

Plankton

Plankton koostuu vedessä keijuvista mikroskooppisen pienistä levistä ja pikkuruisista eläimistä. Planktonlevät yhteyttävät auringonvalossa ja vapauttavat samalla happea veteen ja ilmakehään. Planktonlevistä eli kasviplanktonista lähtevät liikkeelle monet rannikkovesien ravintoketjut. Kasviplankton tarjoaa ruokaa eläinplanktonille, joka on puolestaan monien kalojen ja muiden eläinten tärkeää ravintoa.

Kasviplanktonin määrä ja lajisto vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Vaihteluun vaikuttavat valon lisääntyminen keväällä sekä vesien lämpeneminen. Eläinplanktonilla on tärkeä tehtävä säädellä kasviplanktonin määrää: laiduntavat planktoneläimet hillitsevät kasviplanktonin runsastumista ja pitävät siten osaltaan huolta rannikkovesien kirkkaudesta ja hyvinvoinnista.

Rehevöityneissä vesissä kasviplanktonia voi silti esiintyä joskus massoittain. Tunnetuimpia ovat sinilevien kesäiset massaesiintymät eli sinileväkukinnat. Sinilevät ovat todellisuudessa bakteereita, mutta ne luetaan kasviplanktoniin, koska ne kykenevät yhteyttämään. Ilmastonmuutoksen edetessä rannikkovedet lämpenevät, mikä uhkaa voimistaa sinileväkukintoja – varsinkin, jos lisääntyvät talvisateet kasvattavat rannikkovesien ravinnekuormitusta entisestään.

Rehevöityminen, veden sameneminen ja muut muutokset heijastuvat paitsi planktonin runsauteen, myös planktonyhteisön koostumukseen. Kasvi- ja eläinplanktonin määrä ja lajisto ovatkin hyviä vesien tilan indikaattoreita. Rannikkovesien hyvinvoinnille on tärkeää, että ravinnekuormitus ja kiintoainekuormitus vähenevät.

Makrolevät

Makrolevät ovat isokokoisia leviä, joita elää sekä makeassa että suolaisessa vedessä. Veden ravinnepitoisuus ja suolaisuus, vesistön ja rannan avoimuus sekä valon määrä vaikuttavat siihen, mitkä lajit menestyvät missäkin. Rannikkovesissämme makrolevät kasvavat usein laajoina vyöhykkeinä ja suosivat monesti kallio- ja kivipohjia. Näin tekee esimerkiksi rakkohauru, joka on Itämeren tärkeä avainlaji ja jonka näkeminen aina ilahduttaa. Toisen tutun leväryhmän muodostavat lankamaiset rihmalevät. Rakkohaurun ja rihmalevien kasvustot tarjoavat suotuisia elinpaikkoja monille selkärangattomille eläimille. Vesikasveja ulkoisesti muistuttavat näkinpartaislevät viihtyvät erityisesti suojaisissa merenlahdissa.

Rehevöityminen ja siihen liittyvä veden sameneminen muuttavat makrolevien elinoloja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kirkasta vettä suosiva rakkohauru vähenee. Rakkohaurun taantuminen vaikuttaa moniin lajeihin, jotka elävät tai ruokailevat haurukasvustoissa. Rakkohauru on tärkeä elinympäristö muun muassa siiroille, katkoille ja pikkukaloille, ja ne taas tarjoavat ravintoa esimerkiksi ahvenelle.

Rehevöitymisestä hyötyvät muun muassa rihmalevät, jotka ovatkin runsastuneet monilla merialuilla. Runsaat rihmaleväkasvustot tukahduttavat muun kasvillisuuden ja yksipuolistavat elinympäristöä. Alustasta irronneita rihmaleviä ajautuu rantaan ja painuu mattoina merenpohjaan, missä ne kuluttavat happea ja muuttavat pohjan laatua.

Pohjaeläimet

Meren koko eläinkirjosta valtaosa on pohjaeläimiä. Pohjaeläimet ovat pieniä selkärangattomia eläimiä, jotka elävät ainakin osan elämästään pääasiassa veden pohjassa tai kiinni kasvillisuudessa. Rannikkovesien pohjaeläimiä ovat esimerkiksi simpukat ja kotilot, monet äyriäiset ja hyönteistoukat sekä nivelmadot ja sammaleläimet. Osa pohjaeläimistä kaivautuu pehmeään pohjasedimenttiin ja löytää sieltä ravintonsa, toiset taas kiinnittyvät kovaan alustaan ja siivilöivät ruokansa vedestä.

Kuten kasviplankton, myös pohjaeläimistö kuvastaa hyvin veden ekologista tilaa. Rannikkovesissä sinisimpukka on avainlaji, ja runsaat simpukkapedit kertovat, että monella muullakin lajilla menee hyvin. Rehevöityneessä vedessä sinisimpukka viihtyy huonosti muun muassa siksi, että lisääntynyt sedimentoituminen vaikeuttaa eläimen kiinnittymistä pohjaan. Rehevöitymisen edetessä happi voi alkaa vähetä pohja-alueilta, minkä seurauksena pohjaeläimistö muuttuu ja köyhtyy.

Kalat

Suomen merialueilla tavataan noin 60 kalalajia. Monet niistä, kuten särki- ja ahvenkalat, ovat tuttuja myös järvistä. Suojaisat rannikkovedet ja varsinkin merialueita lämpimämmät fladat ja kluuvit ovat tärkeitä kalojen lastentarhoja; ne tuottavat runsaasti kalanpoikasia, jotka ajastaan siirtyvät ympäröiville merialuille.

Taimen, lohi, nahkiainen, siika ja harjus ovat esimerkkejä vaelluskaloista. Ne vaeltavat kutemaan jokiin ja jokisuistoihin. Virtavesien patoaminen ja muu vesirakentaminen ovat kurittaneet vaelluskalakantoja niin, että suurin osa vaelluskaloista luokitellaan uhanalaiseksi. Vieraslajeista mustatäplätokko ja hopearuutana ovat runsastuneet voimakkaasti Suomen merialueella.

Rannikkovesien heikentyvä tila verottaa kalalajistoa. Kalat ja niiden mätimunat voivat kärsiä suoraan muun muassa rehevöitymisen aiheuttamasta happikadosta, mutta lisäksi rehevöityminen muuttaa meren eliöyhteisöjä monille kaloille epäsuotuisammiksi. Kun laajat rakkohaurukasvustot taantuvat, vähenevät myös kalojen tärkeät ruokailupaikat ja kalanpoikasten suojapaikat. Rihmalevien runsastuminen voi puolestaan heikentää esimerkiksi kampelan ja piikkikampelan menestymistä. Alustastaan irronneet ja pohjaan painuneet rihmalevät sekoittuvat hiekkaan, jolloin hiekkapohja muuttuu vähitellen mutapohjaksi – epäsuotuisammiksi kampelanpoikasille, joille matalat hiekkapohjat ovat tärkeitä kasvualueita.

Hyönteiset

Rannikkovedet kasveineen ja monimuotoisine pohjineen tarjoavat vaihtelevia elinympäristöjä hyönteisten valtavalle lajikirjolle. Osa hyönteisistä viihtyy pohjassa tai kiipeilee vesikasveilla. Toiset sukeltelevat vedessä ja kolmannet liikkuvat vedenkalvon yläpuolella – kuten tuttu vesimittari, joka käyttää hyväksi veden pintajännitystä. Moni hyönteinen elää koko ikänsä vedessä, mutta vielä useampi viettää siellä vain elämänsä alkutaipaleen. Näihin kuuluvat muun muassa sudenkorennot ja vesiperhoset, jotka nousevat toukkavaiheen jälkeen ylös vedestä aikuistumaan. Vesien runsaslukuisimpia hyönteisiä ovat surviaissääskien toukat. Niitä elää massoittain pehmeillä pohjilla, ja ne ovat monen kalalajin tärkeää ravintoa.

Rantojen ja vesistöjen hyönteiskirjo kuvastaa vesiympäristön tilaa. Hyönteislajien ja -lajiryhmien suuri määrä kertoo yleensä veden hyvästä ekologisesta tilasta – hyönteiskato puolestaan siitä, että vesiympäristössä on tapahtunut monimuotoisuudelle kielteisiä muutoksia.

Rannikkovesissä elävien vesihyönteisten suurimpia uhkia ovat ruoppaukset, vesi- ja rantarakentaminen sekä torjunta-aineet. Myös rehevöityminen ja ilmastonmuutos vaikuttavat vesihyönteisten lajistoon. Ilmaston ja meren lämmetessä pohjoiset lajit joutuvat väistymään, kun eteläiset lajit levittäytyvät ja vievät elintilaa.

Lepakot

Suomessa on tavattu 13 lepakkolajia. Yleisin lepakko on pohjanlepakko, jonka voi nähdä lähes missä tahansa. Vesisiippa taas viihtyy nimensä mukaisesti vesistöjen äärellä ja nappaa ravintoa veden pinnalta.

Lepakot ovat hyönteissyöjiä ja saalistavat öisin. Suojaisat päiväpiilot ovat lepakoille tärkeitä, ja näitä nahkasiipiä voikin tavata esimerkiksi rakennusten vintiltä. Lepakot viihtyvät matalien ja lämpimien fladojen ympäristössä, mistä ne löytävät runsaasti hyönteisiä. Lepakkolajeja tapaa yleensä sitä enemmän, mitä lämpimämpää on. Ilmastonmuutos saattaa tuoda uusia lajeja Suomen pesimälajistoon. Kaikki Suomessa tavattavat lepakkolajit ovat rauhoitettuja.

Rannikkovesien merkitystä lepakoille on tutkittu Kvarken flada -hankkeessa. Tulokset osoittavat, että fladojen läheisyydessä on vilkasta lepakkoliikennettä syksyisin, mutta vähemmän kesällä.

Linnut

Rannikon lintumaailma on runsas ja monimuotoinen. Pesimälinnustoon kuuluu muun muassa sorsalintuja, kahlaajia, lokkeja, haikaroita ja petolintuja. Muuttoaikaan rannikoilla näkee runsaasti myös lintuja, jotka ovat matkalla arktisille pesimäalueilleen tai eteläisemmille talvehtimisalueilleen. Suomen rannikko on näille muuttajille tärkeä muuttoväylä, jonka varrelta linnut löytävät sopivia levähdys- ja ruokailupaikkoja. Ilmaston lämpeneminen on lisännyt arktisten muuttajien talvehtimista Suomen rannikkovesissä.

Linnustossa tapahtuneet muutokset on dokumentoitu varsin hyvin. Linnut ovat helposti havaittavia, ja lintuharrastus on vilkasta. Harrastajat ilmoittavat havainnoistaan tietokantoihin ja edistävät siten lintukantojen seurantaa. Tiedot osoittavat, että rannikon linnustossa on tapahtunut voimakkaita muutoksia viime vuosikymmeninä. Monet suurikokoiset linnut, kuten kyhmyjoutsen, hanhet ja merimetso ovat runsastuneet. Myös merikotkakanta on vahvistunut. Voimakkaasti taantuneisiin lintuihin kuuluvat puolestaan muun muassa pilkkasiipi, tukkasotka ja selkälokki sekä jotkut kahlaajat.

Rannikon lintukantoihin vaikuttaa osaltaan se, mitä tapahtuu Suomen ulkopuolella: talvehtimisalueilla ja muuttoreittien varrella. Valtaosa lintujen kannanmuutoksista selittyy kuitenkin pesimäympäristössä tapahtuneilla muutoksilla. Rantarakentaminen ja ruoppaukset kutistavat lintujen elinympäristöjä. Osa rantalinnuista kärsii rehevöitymisestä ja rantojen umpeenkasvusta, mutta esimerkiksi kaulushaikara hyötyy ruovikoiden laajenemisesta. Minkin ja supikoiran yleistyminen rannikolla ja saaristossa verottaa ruokkilintujen ja kahlaajien kantoja. Merikotka on puolestaan hyötynyt ympäristömyrkkyjen ja petolintuvainon vähenemisestä.

Linnuston tilaa voidaan parantaa suojelemalla ja kunnostamalla lintujen elinympäristöjä ja torjumalla vieraslajeja. Arvokkaita lintuvesiä kunnostetaan esimerkiksi ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön yhteisessä Helmi-elinympäristöohjelmassa.

Pääkuva: © Metsähallitus